Työhyvinvointi edellä - vinkki työhaastatteluun - Perhostarina

Tuntuu, että blogikirjoitukset tulee nyt kirjoitettua flow päällä hyppien aiheesta toiseen. Toivottavasti se ei häiritse teitä, nimittäin näin saan tuotettua mielenkiintoista ja omaperäisempää sisältöä, kun taas väkisin vääntämällä en saa juuri mitään aikaiseksi. Kuten tiedätte, minulla on työn alla muuttoon sekä reppureissun hauskoihin kommelluksiin liittyvät postaukset. Lisäksi olen kirjoittanut ainakin noin 20 aiheen listan, joten juttua tulee tänä keväänä riittämään. Tätä kirjoittaessani olen parhaillaan yövuorossa. Potilaat nukkuvat ja ympärillä on rauhallista, radio soi hiljaa taustalla ja silmät kuivuvat näyttöä tuijottaessa. Kello on 3 aamuyöllä.

Valmistuin 2017 syksyllä sairaanhoitajaksi. Opintoni venyivät hieman, kun välissä pyöräytin rakkaan tyttäreni. Opiskeluaikana sekä heti valmistuttuani olen ollut työelämässä mukana. Aloitin ensin keikkahommista. Tein useita keikkoja lasten- ja nuortenosastolle. Tykkäsin työskennellä kyseisellä osastolla. Minulla oli 1-3 potilasta. Työskentelyssä tykkäsin siitä, kun lapsella oli perhe mukana hoidossa ja työskentely oli pitkälti myös perhetyöskentelyä. Joissakin tapauksissa mukana oli myös lastensuojelu ja työskentely oli moniammatillista yhteistyötä. Hain kesätöihin kyseiselle osastolle, mutta edelle menivät luonnollisesti siellä harjoittelunsa tehneet opiskelijat tai työntekijät, jotka olivat tehneet pitkiä sijaisuuksia. Tämän jälkeen laitoin vaihtoehdoksi rauhallisen osaston, jotta jaksaisin olla kotona myös n. 1,5-v. tyttäreni kanssa.

Koulutuksissa pystyi vaihtamaan sinisen asun omiin vaatteisiin.

Eräänä päivänä minulle soitettiin ja puhelu tuli yliopistollisen sairaalan rekrystä. Sieltä minulle ehdotettiin osastoa ja päätös tulisi tehdä mahdollisimman pian. Vastavalmistuneena ajattelin, että en tiedä kyseisen osaston potilaiden hoidosta mitään, mutta ei kai sitä tuoreelta hoitajalta voida muuta odottaakaan. Ajattelin myös, että toiveeni rauhallisesta osastosta, jonka olin kirjannut työhakemukseen, oli otettu huomioon. Lupauduin kyseiselle osastolle. Seuraavana päivänä minulle soitettiin terveyskeskuksen vastaanotosta, että olisin myös päässyt sinne töihin. Ajatus houkutteli minua. TK-työ olisi ollut päivätyötä ja kevyempää osastotyöhön verrattuna. Ajattelin kuitenkin, että vastavalmistuneena minun olisi hyvä työskennellä osastolla, jotta saan kokemusta mm. lääkehoidosta ja päätöksenteosta.

Eväskassin kanssa töihin. Koskaan ei tienyt pääseekö ajallaan pois, vai kenties hälyrahojen lahjomana päivä venyi parhaimmillaan 12 tuntiseksi.

Muistan hämärästi, kun aloitin osastolla. Osasto oli todella kiireinen. Lähes kaikilla potilailla meni suonensisäisiä lääkkeitä ja ravitsemuksia. Potilaista lähti letkuja, joista tuli erivärisiä ja -hajuisia eritteitä. Potilaskellot soivat. Useita kertoja viikossa potilaiden tila romahti ja jouduimme soittamaan MET-ryhmän eli sairaalansisäisen ensihoitoryhmän paikalle. Pääsinpä osastolla työskennellessä myös elvyttämään. Kolmen kuukauden jälkeen minulla oli ensimmäinen opiskelija, joka onneksi oli aivan ihana ja oma-aloitteinen. Olinhan itsekin vasta sisäistämässä kyseisen potilasryhmän hoitoa erikoissairaanhoidossa. Puolen vuoden jälkeen olin ”kokenein” hoitaja yövuorossa. Muistan, kuinka minulla oli kusi sukassa ja kauhea stressi päällä. Työyhteisössä henkilökunta vaihtui: osa jäi burn out:ille ja osa jatkoi turpa rullalla töitä. Oli myös yleistä, että työpäivän päätteeksi tai työpäivän aikana käytiin wc:ssä itkemässä. Kyllä siellä hymyiltiinkin – ainakin silloin, kun tieto uudesta työpaikasta tuli.

Päivätyön lumoissa tuli otettua faceswappeja mieskalenterin kanssa.

Itselle alkoi tulla mitta täyteen. Hain päivätöihin ja pääsin sinne. Päivätyö tuntui taivaalliselle. Pian kuitenkin huomasin, ettei sielläkään kaikki ollut hyvin. Työyhteisössä oli työntekijöiden välillä klikkejä ja selvittämättömiä asioita. Tavallista oli kahvipöydässä kuunnella selän takana puhumista. Sijaisia pompoteltiin yksiköstä toiseen. Kehittämisehdotuksia oli vaikea saada omassa tiimissä läpi tulehtuneiden välien vuoksi. Työ oli fyysisesti kevyttä, mutta henkinen paine oli kova juurikin työyhteisön tulehtuneiden välien sekä kovan työtahdin vuoksi.

Potilaspuheluita riitti.

Tein päätöksen, että nyt alan mennä kohti unelmia työrintamallakin. Hain erääseen nuortenkotiin töihin. Olisin ollut laitoksen ainut sairaanhoitaja ja nuoret haasteellisia. Ajattelin, että en halua ensimmäiseen sosiaalialan paikkani olevan tällainen. Haastattelutilanteessa oli tiiminvastaava, alueen esimies (etänä) sekä rivityöntekijä. Minua ihmetytti tämän rivityöntekijän läsnäolo haastattelussa, sillä hän ei esitellyt itse itseään, ei esittänyt minulle yhtään kysymystä ja oli muutoinkin hiljaa haastattelun aikana. Kysyin yksikön työyhteisöstä. Kuulin, että ovi oli käynyt ja konkareita ei juurikaan ollut. Olisin saanut paikan, mutta no thanks! Nyt minulle riitti huonot työolot.

Viimeinen vuoro päivätöissä meni rokotuksissa. Tässä koirasitterinä tuulikaapissa, kun emäntä oli rokotettavana.

Tuli joulu ja en jatkanut enää päivätöissä. Jättäydyin tyhjän päälle, jos sairaanhoitajana näin voi edes sanoa. Tein muutaman keikan ja sitten minuun otettiin yhteyttä yliopistollisesta sairaalasta. Esimies oli sama, joka oli ollut edelliselläkin kerralla. Nyt hän kysyi, pääsisinkö toiselle osastolle kuin aiemmin. Lupauduin töihin osa-aikaisesti. Minulle olisi tarjottu sopimusta syksylle asti, mutta suostuin kirjoittamaan sopimuksen vain maaliskuun lopulle. Aloitin jälleen uudessa työssä. Osastolle tullessa huomasin, kuinka ilmapiiri on kireä kuin viulunkieli ja hoitajat ovat uupuneita. En ollut hoitanut kyseisen erikoisalan potilaita ja minun perehdytykseni oli kokonaiset kaksi päivää, joista puolet meni hallinnollisiin asioihin. Tämän jälkeen olin vahvuudessa. Osastolla on tavanomaista, että seuraavasta vuorosta puuttuu hoitajia – parhaimmillaan jopa kuusi hoitajaa. Hoitajia saadaan varahenkilöstöstä tai keikkalaisista, mutta monesti kaikkia puutteita ei saada täytettyä. Osastolta on lähtenyt hoitajia: ainakin kolme opiskelee uutta alaa, osa on jäämässä eläkkeelle ja suuri osa katsoo mol.fi:stä uusia työpaikkoja. Osastolla on hätätila, jonka huutoon ei vastata. Itse olen voinut hyvin, kun olen ollut tietoinen, että tämä on väliaikaista. Ajoittain on toki ollut  stressaavaa, kun ei tiedä, onko työparina opiskelija, keneltä ei voi tietenkään odottaa samaa kuin kokeneelta tai onko työparia ollenkaan. Voitte vain kuvitella, kuinka hoidon laatu tästä kärsii. Tiedän myös, ettei tämä ole ainut osasto, jossa on tällainen tilanne.

Minäkin tosiaan kuuluin niihin, joka selasi mol.fi-sivuja. Hain vain sellaisia paikkoja, jotka minua kiinnostivat. Ja pian tärppäsikin. Pääsin haastatteluun lastensuojelun avopuolelle. Ensimmäinen haastattelu oli etänä mökkireissuni takia. En osannut ajatella, kuinka haastattelu meni. Tuntui vieraalta olla Teamsin kautta haastattelussa. Pian minut pyydettiin toiseenkin haastatteluun. Laitoin itseni likoon. Tähän mennessä olin jo oppinut, että työolot ja työssäjaksaminen ovat minulle yksi tärkeimmistä asioista antoisan työn lisäksi.

Etähaastatteluun mökkilookissa.

Kysyin haastattelussa tarkkaan työyhteisöstä. Minkälaisista ihmisistä se rakentuu: onko paljon poissaoloja ja vaihtuvuutta? Koulutetaanko työntekijöitä niin, että koulutukset ovat hyödyksi käytännön työhön? Olen nimittäin ollut työpaikassa, jossa hoitajat menevät lääkefirmojen järjestämiin koulutuksiin. Nämä koulutukset on suunnattu lääkäreille eli hoitajan käytännöntyössä näistä ei ole apua, mutta koulutuskalenteriin ne kuitenkin täytteeksi laitettiin. Minkälainen on työterveyshuolto, kuuluuko työnohjaus, minkälaisia työpäivät ovat ja voiko niihin itse vaikuttaa? Sain näihin kaikkiin itseäni miellyttävät vastaukset. Lisäksi taukokahveja ei tarvitse maksaa itse tai kantaa työpaikalle. Eikä tarvitse pitää kirjaa, onko kaikki maksaneet kahvinsa, vaan ne tarjotaan työnantajan puolesta. Voitteko uskoa, että monella osastolla on kyttäämisen meininki ja lopulta on päädytty kahvikoneisiin tai siihen, että kannetaan kotoa termarissa kahvit. Mietin, miksi en aiemmissa työhaastatteluissa ollut näitä kysynyt . Ehkä olen ajatellut sujuvan työterveyshuollon tai kahvit työnantajan tarjoamana itsestäänselvyytenä. Uskon kuitenkin, että kaikella on tarkoituksensa ja kovan koulun kautta en enää tyydy keskivertoon. Ilmainen vinkki kuitenkin teille, jos työssäjaksaminen on prioriteeteissa etusijalla: kysykää, kysykää ja kysykää.

Niin ja hei, arvatkaa mitä! Taisi työnantajakin ymmärtää hyvän päälle, sillä sain paikan. Tällä hetkellä teen nykyisen työn ohella keikkaa ja varsinaisesti uudet työt alkavat 22. maaliskuuta. Voitte varmasti uskoa, että olen todella onnellinen. Pääsen viimein hoitotyön kierteestä. Ehkä toiseen kierteeseen, mutta uskon työn olevan lähempänä omaa sydäntäni ja työolosuhteet paremmat kuin aikaisemmissa työpaikoissani.

Kävin vauhtia ottamassa erikoissairaanhoidossa. Viimeksi kun täältä lähdin niin vannoin etten palaa 3- vuorotyöhön. Nyt vannon etten palaa hoitotyöhön. Saa nähdä miten käy.

Loppukaneettina tähän, olen huolestuneena seurannut, mihin suuntaan hoitoala on menossa ja kuinka väsyneitä hoitajat ovatkaan. Hoitajien keskusteltupalstoilla on nyt käyty keskustelua siitä, kuinka luopua Valviran luvista, ettei joudu töihin, jos valmiuslaki tulee voimaan. Monet hyvät, vastuuntuntoiset hoitajat ovat burn out:in partaalla. Mitä hoitajille käy jos tilanne jatkuu näin?

Mitä ajatuksia nämä herättivät sinussa? Mitä kysymyksiä olet kysynyt työnantajalta haastattelussa?