Raiskausyritys - Perhostarina

Parin viimeisen viikon aikana olemme tehneet muuttoa kerrostaloasunnosta 100-neliöiseen paritaloon. Tuntuu, ettei muutto lopu koskaan ja tavarat etsivät vieläkin paikkaansa. Mieleeni tuli ensimmäinen muuttoni äitini luota lastenkodin kautta sijaisperheeseen. Kirjoitan tästä kuitenkin myöhemmin. Lisäksi työn alla on oma blogi kuntavaaleihin liittyen. Mielessäni on pyörinyt kuitenkin eräs aihe, jota täytyisi tuoda enemmän julki ja josta pitäisi puhua enemmän…

Julkaisin naistenpäivän kunniaksi 8. maaliskuuta kirjoituksen some-tileilläni. Kirjoitukset käsittelivät naisen asemaa maailmalla sekä henkilökohtaisia kokemuksiani naisena hoitoalalla. Valitettavasti olen naisena saanut kokea kamalan kokemuksen reppureissullani Thaimaassa.

TRIGGER WARNING

Tuleva teksti kertoo raiskauksen yrityksestä. Älä lue sitä, jos koet voimakasta ahdistusta kyseisestä aiheesta. 

Vuonna 2013 päätin pitää taukoa sairaanhoitajaopinnoistani ja lähdin reppureissulle Australiaan ja Aasiaan. Ystäväni oli vaihdossa Balilla ja sovimme treffit Ausseihin. Ausseista jatkoimme matkaa Balille, jossa vietin kuukauden. Balilta lähdin yksin Aasiaan. Tai no, enhän minä yksin ollut. Kartutin kielitaitoani ja tutustuin uusiin kavereihin. Mieleenpainuvaksi kokemukseksi minulle on jäänyt, kun kävelin Malesiassa Langkawin saarella rantaviivaa pitkin. Ajatuksena minulla oli mennä ajoissa nukkumaan, ehkä käydä syömässä ja yhdellä rentouttavalla oluella. Rannalla näin ison porukan pelaamassa ”biitsiä”. He huikkailivat minulle ja pyysivät mukaansa. Porukka koostui jenkeistä, ausseista ja kanadalaisista. Kaikki siis puhuivat natiivisti englantia. Ystäväni tietävätkin, kuinka minulla on iso kynnys puhua englantia ja olen sen suhteen painiskellut koko aikuisikänikin. Siitä voisinkin kirjoittaa jatkossa erikseen oman postauksen. 

Kaikesta jännityksestäni huolimatta liityin joukkoon mukaan pelaamaan biitsiä ja ilta olikin hauska. Vietin samojen tyyppien kanssa kokonaisen viikon. Pikku hiljaa kuitenkin alkoi tuntua, että tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa. Lähdin itävaltalaisen tytön kanssa Thaikkuihin Koh Lipen saarelle ja sieltä jatkoin yksin matkaani Krabille. Ennen tätä olin viettänyt yöni hostelleissa dormeissa, joissa yöpyi lisäkseni 4-10 henkilöä. Oli luksusta varata itselle oma huone,  vaikkakin halvimmasta paikasta ilman omaa wc:tä. Sain kuitenkin nukkua yksin ja olla heräilemättä huonekavereiden kuorsaukseen. Ainut, mitä panikoin, olivat torakat ja heinäsirkat, mutta näidenkin olemassaoloon aloin tottua tai no ehkä en sittenkään. Joka tapauksessa sain olla rauhassa. Aamuisin söin hostellilla aamiaisen ja tutustuin hostellin omistajiin. He neuvoivat, missä kannattaisi kierrellä ja käydä. Hostelli ei ollut aivan turistikeskittymässä, vaan hieman syrjemmässä. Kävin snorklaamassa ja tein päiväretkiä lähisaariin. Eräänä päivänä menin lava-auton kyydillä tutustumaan turistimeininkeihin. Kiertelin basaareita ja ostin rihkamaa tuliaiseksi. Kävin syömässä reissuni kalleimmassa ravintolassa. Pikku hiljaa aurinko alkoi laskea ja lähdin etsimään tuktuk-kyytiä, jolla mennä hostellille. 

Aikani käveltyä näin nuoria thaimiehiä, jotka tuktukeineen odottivat kyyditettäviä. Yksi heistä oli erittäin innokas ottamaan minut kyytiinsä. Hän puhui mukavasti englantia ja lupasi viedä kiertoreittiä. Käyttää eräällä temppelillä, jonne hänen kanssaan pääsisin ilmaiseksi. Sinisilmäisenä olin myyty ja eikun vain kyytiin. Muut kuskit jäivät pyörittelemään päitään ja naureskelemaan. Ajelimme ja katsoimme nähtävyyksiä ja meillä oli hauskaa. Lopulta pyysin kuskia viemään minut hostellille. Hän lähti ajamaan sinne päin. Ajattelin, että ilta oli mukava. Pian kuitenkin huomasin, että kuski ajoi hostellin risteyksen ohitse ja lähti ajamaan isoa tietä, jossa autot ajoivat satasta. Mieleeni alkoi tulvia ajatuksia, että mitä nyt tapahtuu, minne voin soittaa, jos minulle tapahtuu jotain. Löydetäänkö minua, jos tämä kuski vie minut jonnekin kellariin mätänemään tai kenties pilkkoo minut. En ollut kertonut hostellin omistajille, minne olen menossa, ja vaikka olisin kertonut, eivät he tietäisi minne päätyisin. Nämä ja miljoona muuta ajatusta mielessäni käskin kuskin kääntyä ja viedä minut hostelliin. Onnekseni hän kääntyi. Pian kuitenkin huomasin hänen menevän pienelle metsätielle. Aloin nyyhkyttämään ja käskin häntä kääntymään. Kuski ei puhunutkaan enää englantia, vaan jatkoi matkaansa puhuen minulle omaa kieltään. Hiekkatien varrella oli pieni kioski, jonka kohdalla hyppäsin tuktukin etuosaan ja painoin töötin pohjaan. Kuski säikähti ja kääntyi. Kioskin pihalla olevat ihmiset jäivät katsomaan peräämme. Kuskilla oli vauhtia ja en uskaltanut hypätä kyydistä pois. Kuski kääntyi isolle tielle ja oikeaan suuntaan, hostellille päin.

Hetkeksi koin helpotuksen tunnetta, kunnes kuski kääntyi taas pienelle hiekkatielle. Olin peloissani. Itkuni paheni ja olin raivon partaalla. Näytin kuskille karttaa, minne hänen täytyisi ajaa. Kuski repi karttani riekaleiksi ja löi minua poskelle. Nyyhkytin penkillä ja ajattelin elämäni loppua. Tällainenkö se olisi ja mitä pahaa olisi vielä edessä. Pian kuski pysäytti tuktukin ja meni virtsalle tienposkeen. Tässä näin tilaisuuteni tulleen. Lähdin juoksemaan hirveää kyytiä poispäin. Tunsin kuitenkin, kuinka kuski tarttui minuun kiinni. Hän oli juossut minut kiinni housut kintuissa ja kaatoi minut sepeliin maahan. Vaikka tie oli huomattavasti pienempi ja ei niin vilkas, ohi ajoi yksi rekka, useita skoottereita ja autoja. Yksi auto jopa hidasti kohdalla. Kukaan ei pysähtynyt eikä puuttunut tilanteeseen, vaikka havaittavissa varmasti oli tilanteen todellisuus. Mies yritti repiä farkkushortseja jalastani. Itkin ja huusin apua kaikilla mahdollisilla kielillä, mitä osasin. Muistan päivällä aikaisemmin ajatelleeni, kuinka lihakseni ovat suorastaan surkastuneet, kun treenit olivat jääneet reissun päällä vähemmälle. Tilanteessa kuitenkin kehoni täyttyi adrenaliinista ja potkaisin niljakkaan kuskin päältäni. Hän ei kuitenkaan päästänyt minusta irti, vaan yritti laittaa kättäni hänen kovalle kyrvälleen. Sain revittyä itseni irti. Minulla ei ollut muita mahdollisuuksia kuin hypätä hänen kyytiinsä – tai no, olisin voinut lähteä juoksemaan soratietä tai tien viereiseen metsään, mutta todennäköisesti hän olisi yrittänyt tehdä minulle saman kuin aikaisemmin. Hyppäsin siis kyytiin ja sanoin, että vie minut hostellille.  Kuski vei minut hostellille. Hän ajoi pikkutietä pitkin ja runkkasi koko matkan sinne. Hostellin kohdalla hän hidasti, muttei pysähtynyt. Juoksin itkien polvet veressä suihkuun. Hostellin pitäjä tuli oven taakse kysymään, onko kaikki hyvin. En uskaltanut kertoa, mitä juuri oli tapahtunut. En uskaltanut kertoa kenellekään muulle kuin ystävälleni, joka oli jäänyt Balille. Hänellekin taisin aluksi kertoa vain kaunistellun version. Minua kehotettiin ystäväni toimesta tekemään rikosilmoitus, mutta koin sen paniikissa ja peloissani liian raskaaksi. Halusin unohtaa asian.

Tapahtuman jälkeen olin peloissani ja tolaltani. Piilotin tapahtuneen parhaani mukaan sisälleni ja vaihdoin pian maisemaa. Olinhan jo lapsesta asti oppinut piilottamaan sisimpääni raskaat asiat ja olla näyttämättä todellisen pahan oloni. Tähänkään mennessä en ollut vielä purkanut lapsesta asti kasvanutta pahaa möykkyä, joka sisälläni kasvoi.

Reissun loppupuolella tutustuin suomalaisiin, joista koin saavani turvaa, ja viimeisen viikon vietinkin suomalaisten tuttujen kanssa Sri Lankassa. Tapahtumaa aloin käsittelemään vasta useiden kuukausien jälkeen Suomeen paluuni jälkeen ja siinäkin minua auttoi henkilö, joka osasi nähdä positiivisuuteni, miellyttämisen haluni ja iloisen hymyni takana todellisen suruni ja pahan oloni. Siitä minun möykkyni alkoi purkautumaan.

Olen kuullut ja lukenut, että tämmöistä tapahtuu paljon suosituissa turisti kohteissa, myös ihan kotimaassa. Oletteko te kuulleet tai kokeneet samankaltaisia kokemuksia? Haluatteko jakaa niitä. Laittakaa minulle sähöpostia mia@perhostarina.fi tai instagramissa dm viesti.

Lisäyksenä vielä, että onneksi pääsin matkalla kokemaan hauskoja asioita ja mukavilta kommelluksilta ei vältytty. Näistä voisin kirjoittaa piakkoin lisää 🙂