Miksi kukaan ei huomannut? - Perhostarina

Edellinen kirjoitukseni kirvoitti keskustelua Instagramin puolella. Miksi kukaan lastenkodin työntekijöistä ei huomannut, että isommat pojat kiusasivat minua omissa huoneissaan? Mainitakseni en ollut ainut tyttö, joka joutui poikien silmätikuksi. Surullista miettiä, kuinka moni lastenkodissa joutui kärsimään eikä aikuiset tienneet mitään. Surullista myös, mitä kaikkea näiden poikien taustalla oli. Heilläkin varmasti oli kannettavanaan asioita, joita lasten ei täytyisi kokea.

Muistan lastenkodin työntekijät turvallisina aikuisina. Yleensä he suuttuivat ja korottivat ääntään, kun löysivät pojat kiusaamasta minua tai muita tyttöjä. Pojilla oli aina tekosyyt keksittynä. Itse en uskaltanut puhua mitään, vaan itkua tihrustaen nielin kyyneleitä, olin hiljaa ja nyökyttelin poikien tarinoille. Minulle on jäänyt muutama turvallinen aikuinen mieleen lastenkodin ajoilta. 

Minulle oli nimetty kaksi omahoitajaa. Toisen heistä muistan itselleni erityisen läheisenä, näin häntä myös

sen jälkeen, kun olin muuttanut sijaisperheeseen. Sain hänen tyttärensä vanhoja ratsastustarvikkeita. Muistan, kuinka onnellinen olin ensimmäisistä ratsastussaappaistani, jotka sain.  Lastenkodissa oloaikanani hän vei minut ratsastamaan, jos mummini ei päässyt. 

Kerran muistan lastenkodissa oloaikanani, että kävimme mökkireissulla. Mökillä yövyimme parvella ja olisin halunnut nukkua erään nuoren naishoitajan vieressä. En sitä uskaltanut kuitenkaan sanoa, vaikka minulta sitä kysyttiinkin ja muut lapset ehtivät ensin varaamaan paikkansa. Minä jäin tapani mukaan sivummalle. Mökkireissu meni ja mieleni oli apea. Muistan, kun tämä hoitaja huomasi alakuloisuuteni. Otti syliin ja kysyi, mikä minulla on. En meinannut uskaltaa kertoa, mutta hän heijasi minua sylissään kuin pikkuvauvaa. Minulle tuli turvallinen olo. Sain itkun kera kuiskattua, että olisin halunnut nukkua mökkireissulla hänen vieressään. Nyyhkytin lohduttomasti. Samaan aikaan minusta tuntui oudolta ja pelottavalta, mutta kuitenkin turvalliselta, kun tunteeni huomioitiin. Ennen tätä olin tuntenut, että olen arvoton ja mielipiteilläni ei ole merkitystä. Hoitaja lupasi, että ensi kerralla, kun hänellä on yövuoro, hän tulisi nukkumaan huoneeseeni patjalle. Ja sen hän teki. Illalla hän lauloi ja silitteli hiuksiani, kunnes nukahdin. Tästä tuli pieni tyttö maailman onnellisimmaksi.

Eräs viikonloppu, kun suurin osa lapsista oli kotikäynneillään, olin isoin lapsista. Sain myös valvoa pisimpään. Muistan, kun katsottiin mieshoitajan kanssa Leijonakuningasta. Se oli minusta jännittävä. Minusta oli ihana kaivautua hoitajan turvalliseen kainaloon ja katsoa elokuva siinä loppuun. Muistan myös, kun minulle oli jo sijaisperhe löydetty. Mietittiin, muuttaisinko hiihtolomalla vai kesällä vasta. Biologinen äitini oli toivonut, että muutto olisi kesää vasten. Sosiaalitoimen ja sijaisperheen puolesta oltiin sijoitukseen valmiita jo aikaisemmin, hiihtoloman tienoilla. Muistan, kun en ollut uskaltanut mielipidettäni sanoa, kun sitä minulta oli kysytty. Kuulin työntekijöiltä, että asioista vastaava sosiaalityöntekijäni olisi lastenkodissa, mutta ”vauvojen yksikössä” käymässä. Muistan, kuinka minua jännitti, mutta rohkaistuin kysymään mieshoitajalta, voisinko tavata sossuni. Hoitaja vei minut tapaamaan sossuani ja hän otti minut syliinsä. Muistan, kuinka sydämeni pamppaili, kun kerroin sossulle toiveeni muuttoajankohdasta. Minäkin nimittäin toivoin sijaisperheeseen muuttoa jo aikaisemmin. En muista enää, mitä sossu vastasi. Olin niin häkellyksissä, että olin ylipäätään uskaltanut pyytää tapaamista hänen kanssaan. Pääsin muuttamaan hiihtolomalla kuten olin toivonut.

Tässä on minulla muutama esimerkki työntekijöistä, jotka koin turvallisina ja luotettavina. Itselleni erittäin merkityksellisinä henkilöinä. Huolissani olen seurannut alan keskusteluita siitä, mihin suuntaan nykyään lastensuojelu on menossa: kuinka resursseista säästetään ja työntekijöiltä vaaditaan mahdottomia. Ennaltaehkäisevä perhetyö on kiven alla (mm. Kuopiossa perheneuvolaan on usean kuukauden jonot, ”ei kiireellisissä” puolen vuoden jonot) ja odotetaan, että tilanteet kriisiytyy. Työntekijöiden jaksaminen ja hyvinvointi on tiukalla. Monet vaihtavat työpaikkoja ja siirtyvät kokonaan eri alalle. Enkä ihmettele yhtään. Ketkä tästä saavat osansa? Lapset ja nuoret, joiden elämä on jo valmiiksi riekaleina ja jotka kaipaisivat turvallisia aikuisia ympärilleen.

Entä miksi kukaan työntekijöistä ei huomannut tai puuttunut ainakaan riittävin toimin poikien käytökseen? Ehkä työntekijöitä oli liian vähän? Ehkä heillä ei ole ollut riittävää koulutusta? Ehkä he ovat olleet väsyneitä? Toivon, että nykyään asiat olisi paremmin, mutta pahoin pelkään. Panostetaan meidän lapsiin ja nuoriin.